Monta kertaa olen yrittänyt, että nyt kirjoitan tänne blogiini jotain. Mutta aina vaan jäänyt pelkäksi yritykseksi... Koska elämässäni on sisäinen pelko epäonnistumisessa ja etten osaa kirjoittaa hienosti. Minä olen saanut niin paljon lokaa niskaani elämäni aikana ja minun itsetunto on tuhottu ja kun siitä yrittää nousta niin se ei todellakaan ole mitään helppoa. Olin koulukiusattu ja olen ollut myös työpaikka kiusattu en vaan tiedä miksi, ehkä vaan sen takia kun minun itsetuntoni on tuhottu jo lapsuudessa. Minä en ole koskaan saanut olla varsinaisesti lapsi ja minusta ei kukaan ole koskaan oikeasti välittänyt. 

Minut adoptoitiin perheeseen kun olin reilun vuoden ikäinen, mutta koskaan ein ole sitä perhettäni tuntenut omaksi perheekseni vaikka olen siellä elänyt... En tiedä tarkasti mistä se johtuu mutta ehkä se vaan johtuu siitä, että minusta ei oikeasti minun adoptiovanhempani välittänyt vaikka heidän sanojensa mukaan he tykkäsivät minusta kovasti. Mutta joku meiltä puuttui siitä meidän ns. perhe idyllistä. Vaikka en voi sanoa että elämä olisi ollut mitenkään huonoa, mutta ei se helppoa ollut sain kyllä tietää hyvissä ajoin. Sain kyllä hyvissä ajoin tietää että minä olin adoptoitu mutta jossain vaiheessa aloin kyselemään ja biologisista vanhemmistani ja siitäkös soppa syntyi adoptio vanhempien kanssa. He eivät ole koskaan hyväksyneet sitä, että selvitin omia sukujuuria eivätkä vieläkään hyväksy sitä. Taikka lähinnä adoptio äiti ei sitä hyväksy... koska adoptio isäni on jo kuollut. Mutta toisaalta minä olen paljon selvittänyt asiaa ja monta kertaa tavannut biologista äitiäni jo tässä kolmen viimeisen vuoden aikana. Eli tapasin adoptio äitini 37 vuoden jälkeen se oli minulle todella suuri juttu aikoinaan... Nyt kun sitä on 40 vuotias niin miettii, että miksen ottanut aikaisemmin yhteyttä, mutta en vaan uskaltanut ottaa se on aika hankala paikka kirjoittaa biologiselle äidille, jota ei muista yhtään kun on ollut niin pieni kun on tavannut.